Huutokauppapalveluissa ja keräilijöiden keskuudessa käytettävä postimerkkien laatuluokitus

Tämä kirjoituksen tavoitteena on perehdyttää lukija postimerkkien keräilijöiden, ja etenkin huutokauppapalveluiden käyttämiin laatuluokituksiin filateelisten kohteiden osalta. Tässä mainitut ohjeet ja vaatimukset laatuluokista ovat ensisijaisesti ohjeellisia ja käytäntö on osoittanut että esim. eri huutokauppapalveluilla on omia väliin löysempiä, väliin tiukempia vaatimuksia laatuluokitusten suhteen. Laatu ja sen luokitteleminen on siis subjektiivinen asia.

Artikkelimme tavoitteena on auttaa keräilijää löytämään oikea laatuluokitus ja kuvaus kohteelle sekä päättelemään onko kohde siitä pyydetyn hinnan arvoinen. Samalla pyrimme myös laajentamaan laadun ja laatuluokituksen merkitystä kapea-alaisen, jopa vakioksi muodostuneen leima-ajattelun ulkopuolelle.

Pöytälaatikkokeräilijä, joka keräilee omaksi ilokseen suuria rahasummia sijoittamatta, tämän artikkelin sisältö ei liiemmältikään kiinnostane. Hänelle tärkeintä on, että postimerkki / kohde on ehjä ja kaunis. Sen sijaan aktiivinen keräilijä, joka rakentaa esim. näyttelykokoelmaa tai sijoituskohdetta, tarvitsee yhtenäistä laatuluokitusjärjestelmää, jonka avulla mm. kokoelman/kohteiden arvo ja harvinaisuus voidaan luokittaa.

Leimattu vai postituore?

Leimatut kohteet voidaan jakaa karkeasti kolmeen pääluokkaan niiden leimaustavan perusteella:

Käytetty lyhenne	Seloste	Kuva
ro	Pyöröleimattu Pyöröleimatussa kohteessa näkyy vain ja ainoastaan postikonttorin leima. Yleensä leimaus tapahtuu käsityönä.
ko	Koneleimattu Koneleimatulla kohteella tarkoitetaan kohdetta, jossa leimaus on tapahtunut koneellisesti. Suomessa tämän tunnistaa parhaiten aaltoviivakuviosta, muita merkkejä koneleimasta ovat esim. sana "lajittelukeskus" leimassa.
mr	Musteristi / kynämitöinti Tavataan ensisijaisesti vanhemmilla merkeillä, kuten isohampaisilla tai Autopakettimerkeillä.

Leimattujen kohteiden laadun suhteen maailmalla on vallalla useita mielipiteitä. Kun Suomessa koneleimainen merkki, jossa on näkyvillä aaltoviivaa ei juuri missään olosuhteissa täytä kokoelmakelpoisuutta, on se esimerkiksi Yhdysvalloissa täysin käyttökelpoinen kokoelmakohde. Myös keräilyn vakavuus vaikuttaa siihen miten leimattuja kohteita keräilijä hyväksyy kokoelmaansa:pöytälaatikkokeräilijälle kelpaa lähes kaikki, kokoelmakeräilijä / sijoittaja voi olla hyvinkin nirso kohteittensa suhteen.

Merkki luetaan koneleimatuksi aina kun merkillä näkyy pyöröleiman ohella jotain muuta, kuten aaltoviivaa. Koneleimattu merkki ei koskaan voi saada loistoleimatun luokitusta, vaikka leima / kohde olisi muuten kuinka täydellinen tahansa. Eräänlaisena kritiikkinä / kehitysehdotuksena Suomalaista ammattimaista filateliaa kohden voi heittää kysymyksen siitä miksi koneleimaisia kohteita vieroksutaan nykyisin? Ko. kohteet ovat hoitaneet postaalisen tehtävänsä ja koneleima vastaa niissä mitätöintiä siinä missä käsin lyöty leimakin - useimmiten aaltoleima tai sen osa perinteisen pyöröleiman vieressä ei edes heikennä kohteen visuaalista ulkoasua.

Merkittävä tekijä kohteen leiman arvostuksen kannalta on leimaus- ja keräilykulttuurilla. Mitä enemmän keräilijän asuin- ja kohdemaassa suositaan jotain tiettyä leimaustapaa, sitä varmemmin painopiste kehittyy siihen suuntaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on erittäin hankalaa, jopa mahdotonta saada muuta kuin aaltoviivalla leimattua merkkiä (itse asiassa päivämääräleimalla mitätöidyt ovat "laittomia"), kun taas esim. Suomessa loistovillitys on noussut merkittävässä määrin esiin vasta 1970-luvulla leimauskulttuurin muutoksen ja naapurimaidemme vaikutteiden johdosta (Ruotsissa ja Tanskassa loistoleimaisuus on ollut vallalla iät ja ajat).

Suomessa, toisin kuin monessa muussa maassa ei ole mitään virallista laatuluokitusta, vaan pikemminkin joukko vakiintuneita termejä / käytäntöjä. Alla on "stantardi" 4-asteinen laatuluokitus, joka ottaa leiman ohella huomioon myös keskityksen ja yleisen kunnon. Yleisen kunnon ja keskityksen osalta vaatimuksena on virheetön kappale, vanhemmissa merkeissä kaikissa muissa paitsissa loistossa sallitaan pientä keskityksen poikkeamaa.

Käytetty lyhenne	Seloste	Kuva
oL / L / lo	Loisto Kaikinpuolin moitteeton pyöröleimattu kohde. Leima kokonainen ja täysin suorassa merkin keskellä. Kohde on leimattu kohtalaisen piakkoin sen ilmestyttyä.	Loisto Puolikuuloisto
oEK / EK / erKa	Erittäin kaunis Leiman tulee olla kohtalaisesti keskitetetty, paikkakunta ja päiväys tulee olla kokokaan luettavissa.	Erittäin kaunis.
oK / K	Kaunis Siistiä parempi kohde, mutta ei kuitenkaan täytä erittäin kauniin edellytyksiä. Paikkakunta pääteltävissä, leimasta selviää ainakin vuosiluku.	Kaunis.
oS / S	Siisti Kulmaleima. Luetteloiden "oletuslaatu".	Siisti

Oma erikoislukunsa edellämainittuun ryhmään on termi Lähes loisto (lyhenne oLL, LL tai llo), jonka käyttäminen on yleistynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana räjähdysmäisesti. Tähän luokkaan kuuluva kohde täyttää lähes kaikki loistoon liittyvät vaatimukset, mutta ei aivan ylitä "maagista rajaa". Mitään varsinaista syytä tämän termin käyttämiselle / luomiselle ei ole, koska tiukasti tulkiten kyseessä on vain erittäin kaunis kohde. Markkinoinnillisessa mielessä termistä on kuitenkin muodostunut merkittävä tekijä: sen avulla kohteesta saatava hinta saadaan nostettua moninkertaiseksi esim. erittäin kaunis määritykseen verrattuna.

Toinen, harvoin nähtävä merkintä on "oo", jonka avulla ilmaistaan kaksileimaiset merkit. Tälläisten ottamista kokoelmaan tulisi kuitenkin välttää.

Eräs vakavimmista lieveilmiöistä, joka on seurannut loisto-keräilyä, on termin "loisto" väärinkäytön yleistyminen sekä jopa pariin otteeseen ilmenneet leimaväärennökset. Usein merkki pyritän ilmoittamaan loistoleimatuksi, vaikka se olisikin korkeintaan kaunisleimainen tai jopa koneleimattu. Syykin on ilmeinen: loistona merkistä saatava hinta on jopa 10-20 kertainen verrattuna laatuluokitukseltaan kauniiseen tai siistiin yksilöön. Esimerkiksi yksittäisistä 40-luvun Punaisen Ristin kohteista loistoleimalla on maksettu kovimmillaan 3-numeroisia lukuja (euroissa).

Järkevän ostajan täytyy kuitenkin muistaa kaksi asiaa:

Loiston vaatimuksista ei tule tinkiä yhtään, sillä vain ne tekevät loistosta loiston. Leiman on oltava keskellä merkkiä, täysin suorassa, kokonaan näkyvissä ja selkeä. Myös itse merkin on oltava erinomaisessa kunnossa niin keskitykseltään kuin muultakin kunnoltaan. Jos yksikin asia on pielessä, ei kohde ole loisto. Kohdetta voidaan markkinoida tällöin loistoleimaisena, mutta sen hinnan tulisi olla merkittävästi täydellistä loistoa edullista.
Loistokohteen tulee olla leimattu mahdollisimman lähellä julkaisuajankohtaa. Mikäli leimaus on tapahtunut maksimissaan 5 vuotta kohteen ilmestymisen jälkeen, pitäisi hälytyskellojen ruveta soimaan. Etenkin 70- ja 80-luvun parempia erikoismerkkejä on tehtailtu vuosituhannen vaihteessa isot pinot loistoleimattuina ja sijoitusmielessä. Ko. kohteet ovat täysin keräilykelpoisia, mutta ovatko ne todella ne 10-20 kertaa luettelohintansa arvoisia kun kerran jokainen pystyy tekemään itselleen samanlaisen hankkimalla postituoreen kappaleen ja käymällä postissa.

Ratkaisevaa leimattujen kohteiden osalta on, että jokainen saa kerätä mitä haluaa ja miten haluaa. Mikäli kerää omaksi ilokseen ja haluaa säästää turhista kuluista, niin koneleimaisten keräilyssä ei ole mitään pahaa. Filatelian arvostukset ovat muuttuneet viimeisen 50-vuoden aikana merkittävästi, eikä mikään sano etteikö loistoleimaistenkin arvostus olisi vain katoava ilmiö.

Postituoreet kohteet voidaan jakaa neljään laatuluokkaanniiden liimoitepinnan perusteella:

Lyhenne	Seloste
** / ++	Postituore. Liimapinta on täysin ehjä ja siisti.
* (*) / +(+)	Postituore ensiliimakkeella tai erittäin kevyt liimakkeen jälki.
* / +	Postituore useammalla liimakeella tai merkissä liimakkeen näkyvä jälki.
(*) / (+)	Merkissä ei ole liimoitusta

Postituoreiden postimerkkien keräily on kenties ristiriitaisin kenttä kun puhutaan kohteiden laadusta ja sen perusteella luokittelusta. Syy tähän löytyy keräilytottumusten muuttumisesta kautta aikojen.

Ensimmäisten keräilijöiden ongelmana olivat alkeelliset keräilyvälineet. Merkit jouduttiin kiinnittämään mitä erikoisimmilla tavoilla kokoelmalehdille / kansiohin: käytössä oli mm. neuloja ja erilaisia liimoja, joilla kohteet kiinnitettiin. Sillä ei ollut väliä olivatpa kohteet leimattuja tai postituoreita. kaikki kiinnitettiin samalla tavoin ja yhtä pitävästi. Merkittävä edistysaskel keräilyn apuvälineissä tapahtui 1800-luvun loppupuolella, jolloin keräilijöille esiteltiin liimakkeet. Ne takasivat turvallisen ja helpon tavan kohteiden kiinnittämiseen ja myös siirtelemiseen. Liimakkeiden valtakausi ensisijaisena kiinnitysvälineenä kesti lähes puoli vuosisataa, kunnes asiat muuttuivat.

1950/60-luvulla keräilijöiden keskuudessa alkoi liikkua ilmiö nimeltä "gummitus" - liimakekauhu. Liimakekauhun periaate oli yksinkertainen. Kohteet, joissa liimapinta oli täysin koskematon, olivat arvokkaampia kuin ne joissa oli liimake. Yhdessä hetkessä koko keräily muuttui drastisesti. Satojen tuhansien asiallisesti kerättyjen ja vaalittujen kohteiden ja kokoelmien arvo romahti jyrkästi vain ja ainoastaan sen takia, että niiden taustapuolelle oli kiinnitetty pieni paperinpala kohteen kiinnitystä varten.

Vaikka liimakekauhusta ei enää puhutakaan julkisesti sen edellyttämää määrää, ovat sen vaikutukset olleet kauaskantoisia. Postimerkkiluettelot hinnoittelevat uudemmat merkitä ainoastaan postituoreina ja vanhemmissakin merkeissä liimakkeellisen ja liimakkeettoman välinen arvon ero voi olla satoja prosentteja. Tästä johtuen liimakkeella varustettujen postimerkkien, etenkin viimeisen 50 vuoden aikana julkaistujen, kysyntä on lähes kokonaan romahtanut.

Toinen liimakekauhun sivuoire ovat jälkiliimoitukset. Taloudellisista tappioista järkyttyneet epätoivoiset keräilijät / sijoittavat pyrkivät korjaamaan aiheutunutta vahinkoa antamalla uudelleenliimoittaa kohteensa. Lopputuloksena on markkinoille syntynyt laaja valikoima hienoja kohteita, joissa ei ole takapuolella mitään aitoa.

Yleisesti ottaen voi todeta, että postituoreiden postimerkkien keräily on asian tiimoilta vieläkin jonkinasteisessa kriisissä. Täysin postituoreiden kohteiden status on selkeästi ylikorostunut, kun taas liimakkeella varustettuja kohteita hyväksyvä voi tehdä ostoksia ällistyttävän halvalla. Onneksi osa keräilijöistä asennoituu asiaan järkevästi ja toteaa: keräämme merkkejä, emme liimaa ja nauttii markkinatilanteen suomista eduista.

Keskitys

Eräs useimmiten laiminlyödyistä laadun kriteereistä irtokohteilla on keskitys. Keskityksellä tarkoitetaan merkin kuva-alueen sijoittumista itse merkille ja sitä kuinka tasalevyisiä "tyhjät alueet" reunukset) kuva-aiheen ulkopuolella ovat. Ideaalitilanteessa kuva-aihe sijaitsee merkin keskellä ja valkeat reunukset ovat joka sivulla yhtä suuret. Oma erikoislukunsa keskityksen yhteydessä ovat virheet, joissa merkin kuva-aihe on luiskahtanut merkittävästi pieleen.

Etenkin 1930- ja 1940-lukujen Suomi-kohteilla täydellisen keskityksen löytäminen on erittäin hankalaa. Sen sijaan uudemmissa, 1960-luvulla ja sen jälkeen julkaistuissa kohteissa keskitys on poikkeuksetta onnistunut. Kokoelmakelpoisessa kappaleessa keskityksen tulisi täyttää kohteen valmistushetkellä vallinnut yleinen taso - ts. vanhemmilta kohteilta ei edellytetä nappikeskitystä muuten paitsi loistoluokitusta haettaessa.

Olennainen asia keksityksen ja kohteen välisen arvon suhteessa on keskitysasteen harvinaisuus. Siinä missä vanhemmissa kohteissa täydellisesti keskitetyt kohteet ovat arvokkaampia kuin pienet heitot, on uudemmissa kohteissa tilanne päinvastainen. Erityisesti keräilijöiden halu tehtailla keskityserikoisuuksia väen väkisin kaivamalla esiin pienimmätkin poikkeamat on väliin eriin turhauttavaa. Hyvänä linjana merkittän keskitysvirheen löytämiseen voi pitää kysymystä: näkyykö merkissä naapurimerkki? Jos vastaat kyllä, niin voit onnitella itseäsi, muussa tapauksessa jatka etsimistä.

Yleinen kunto

Muutama muukin lyhenne lienee syytä opetella. Erityisesti hammastuksen kuntoa arvioidessa käytetään maallikon silmään jopa kryptisiä X-merkintojä:

-x = puoli hammasta puuttuu

-X = koko hammas puuttuu

Mitä useampi hammas tai hampaan pala merkistä puuttuu, sitä enemmän X:iä riviin pannaan. Esim. -XXx tarkoittaa että merkistä puuttuu kaksi hammasta ja puolikas. Kaikissa merkeissä, ja erityisesti nk. isohampaisissa hampaiden laadulla on suuri vaikutus kohteen arvoon. Hammastuksen kunto vaikuttaa aina merkin hintaan:

Uudemmat perusmerkit: hammasvaurioisia merkkejä ei tulisi ostaa/keräillä. Niiden arvo on olematon.
Vanhemmat / harvinaisemmat merkit: hammastuksessa olevat vauriot laskevat hintaa merkittävästi ehjän kappaleen luetteloarvosta. Pudotukset jokaiselta täydeltä hampaalta ovat 30-60% edellisestä tasosta, puolikkaalta 10-15%.

Koska hammasteella on näinkin merkittävä vaikutus kohteen arvoon/hintaan, on niiden kunnostaminen luonut oman väärenteenalansa, joissa on tarjolla:

täyshammasteväärenne: merkki on kokonaan hammastettu uudelleen.
osahammasteväärenne: osa merkin hammastuksesta on rakennettukokonaan uudelleen.
korjaus: merkin hammastusta on korjattu esim. lisäämällähampaita/hampaan puolikkaita tai tukemalla hammastusta esim. liimalla.

Tämän johdosta etenkin vanhempia arvokohteita ostettaessa tulisi aina nähdä kohde itse sekä ehdottomasti vaatia kohteelta voimassaolevaa attestia.

Toinen yleinen kuntoon merkittävästi vaikuttava tekijä ovat eriasteiset ohentumat ja taittumat. Kuten hammasteenkin kohdalla, tälläisiä vikoja sisältävien kohteiden keräämistä tulisi välttää mahdollisimman pitkälle.Näiden vaikutus kohteen arvoon / hintaan on myös samanasteinen: mitä näkyvämpi vika, sitä isompi arvonalennus.

Kohteista, joissa ilmenee runsaasti erinäisiä vikoja, esim. ohentumia, taitoksia ja hammasvikoja, käytetään termiä aukontäyttäjä.

Vaihdoehdot

Vaikka Suomessa onkin käytössä kohtalaisen selkeä ja vapaamuotoinen laatuluokitus kohteille, ei se välttämättä ole paras. Nykyinen järjestelmä jättää merkittävän paljon myyjän omien tottumusten varaan ja korostaa turhankin paljon leiman valta-asemaa. Vertailukohtia haettaessa mallia voisi ottaa vaikkapa Ruotsissa käytettävästä 3-numeron luokituksesta, jossa ilmaistaan yleinen kunto, keskitys ja leima/liima tiiviinä numerosarjana. Vaikka tämä kuulostaa työläämmältä, pakottaa se sekä kohteen myyjää että ostajaa panostamaan kuntoluokitukseen kokonaisvaltaisesti.